Matka jättää jälkensä jokaiseen
Muistan sen toukokuun päivän vuonna 2012 ikuisesti. Olin vanhempieni luona tekemässä töitä, kun yhtäkkiä tuntui, etten saa happea. Yritin epätoivoisesti hengittää, mutta mitä enemmän sitä tein, sitä epätoivoisemmaksi tulin. Soitin äidilleni hädissäni, joka oli lähtenyt nuorimman tyttäreni kanssa ulkoilemaan, että tulethan takaisin kotiin. Äitini tuli, mutta se ei auttanut tilannetta. Lopulta soitin hätäkeskukseen – peräti kolme kertaa. Langan toisessa päässä oleva nuori mies tuntui olevan ainut henkeäni kannatteleva lanka. Ambulanssi tuli ja päädyin tarkkailuun sairaalaan. Illalla olin jo kotona.
Kesällä 2012 kuvasimme tv-ohjelmaa. Mieleni ei millään meinannut pysyä mukana ajatuksessa, että kohta työtäni voisi katsoa myös kotisohvilta. Yhtenä aamuna sykkeeni oli korkealla, verenpaine varmasti katossa ja koko kymmenen tuntisen päivän niin jäätävän huono olo, että sitä vain odotti, milloin päivä olisi ohi. En kuitenkaan sanonut asiasta muille, koska kuvauksia olisi ollut todella vaikea siirtää ja asia myös hieman nolotti. En halunnut olla taakaksi tai vaikeuttaa toisten työtä.
Aloin ymmärtää, mikä minua vaivasi. Kärsin paniikkikohtauksista. Asia ei hoitunut kuukaudessa eikä edes vuodessa kuntoon. Itse koin suuremmaksi haasteeksi, että paniikkikohtaus saattoi tulla äkkiarvaamatta. Esimerkiksi esiintymistilanteissa tuntuu todella ikävältä yrittää pitää itsensä kasassa ja saada asiansa ulos inspiroivasti ja uskottavasti.
Vuoden 2018 lokakuussa olin aamu-tv:n haastattelussa. Ensimmäistä kertaa vuosiin tunsin oloni levolliseksi ja tiesin, etten tule pyörtymään suorassa lähetyksessä. En ole pyörtynyt koskaan, mutta minulla on ollut tunne, että voisin. Siksi aina muistutan itselleni, että muista hengittää niin kaikki menee hyvin.
Kehooni on kuitenkin jäänyt muistijälki paniikkikohtauksista. Tiedän, että jos en huolehdi hyvinvoinnistani, se on menoa. Jos annan parasympaattiselle hermostolle liikaa ärsytystä, tiedän kuinka huonosti tulen voimaan. Olen hyväksynyt, että tarvitsen enemmän palautumista. Olen hyväksynyt, että joudun tekemään valintoja, mitä teen ja minkälaisia tuloksia voin saada aikaan. Lopulta kun annoin itselleni luvan palautua, olen voinut myös paremmin.
Lempeyttä syksyysi
Terhi