• Kun joku hyökkää, argumentoi hänet osaamisellasi kanveesiin

    Kun joku hyökkää, argumentoi hänet osaamisellasi kanveesiin

    Vuonna 2011 minut pyydettiin puhumaan tilaisuuteen, jonka järjesti vapaamuotoinen naisten verkosto. Tilaisuus järjestettiin varainhoitoyhtiön tiloissa, joka oli tuolloin iso nimi alalla. Menin innoissani ja hyvin jännittyneenä paikalle. Tapasin järjestävän tahon edustajan. Hän esitteli minut tilaisuuden puhujana isännälle, jonka ensimmäiset sanat minulle olivat: ”Siis sinäkö?” Tunsin sieluni syvyydessä hänen halveksivan katseensa. Emme olleet ikinä ennen tavanneet. Järjestäjä kertoi isännälle, että hänellä on aluksi 15 minuutta ja sitten on minun vuoroni 1,5 tuntia.

    Isäntä aloitti puheenvuoronsa. Hän esitteli yhtiötä ja kertoi sijoitusmarkkinoista. Kello kävi. Minuutit kuluivat. Minä ja tilaisuuden järjestäjä katsoimme toisiamme sanattomana, kun isäntä vain puhui ja puhui. Puhuttuaan tunnin hän kysyi, kuinka paljon hänellä oli aikaa jäljellä. Järjestäjä totesi, että ei yhtään. Tämän jälkeen isäntä puhui vielä 15 minuuttia. Minä ja järjestäjä emme saaneet sanaa suustamme – olin niin järkyttynyt isännän käytöksestä. En voinut vain käsittää.

    Minä puhuin 30 minuuttia ja se meni hyvin.

    Jälkikäteen mietin, että tämä on viimeinen kerta, kun joku jyrää minut. Yksinkertaisesti minulla ei ollut pokkaa keskeyttää isäntää ja annoin hänen jatkaa. Tämän jälkeen näin ei ole koskaan tapahtunut.

    Mitä oikeastaan päätin ja lähdin tekemään? Mietin, miten saan niin paljon itsevarmuutta, etten joudu ovimatoksi. Päätin, että osaan asiani niin hyvin, että jos joku yrittää, argumentoin vastustajani kanveesiin. En huuda, en hyökkää, en nimittele, en syytä. Päätin, että jos jotain väitän, osaan myös argumentoida, miksi olen sitä mieltä.

    Osaamisen ja tiedon kasvattaminen on pitkä tie. Ja kukaan ei ole koskaan valmis. Itse olen päättänyt, että se lopulta on kuitenkin minun ”juttuni”- millä saan huomion, jos saan. Uskon, että ihmiset arvostavat, että oikeasti osaan auttaa heitä.

    Osaamisessa on yksi hyvä puoli ylitse muiden. Sitä ei voi viedä sinulta pois. Voit menettää työsi, terveytesi, omaisuutesi, mutta se mitä olet oppinut, sitä sinulta ei voi viedä pois. Kyllä, osaamisesi voi vanhentua ja siksi meistä jokainen on oppilas jossain läpi elämän.

    Jälkikäteen olen kiitollinen tälle miehelle. Tajusin, etten ikimaailmassa haluaisi, että joku tuntee minun seurassani kuten itse tunsin hänen. Hän auttoi minua laittamaan rajat sille, miten minua voi kohdella.

    Kaikkea hyvää Sinulle
    Terhi

  • Matka jättää jälkensä jokaiseen

    Matka jättää jälkensä jokaiseen

    Muistan sen toukokuun päivän vuonna 2012 ikuisesti. Olin vanhempieni luona tekemässä töitä, kun yhtäkkiä tuntui, etten saa happea. Yritin epätoivoisesti hengittää, mutta mitä enemmän sitä tein, sitä epätoivoisemmaksi tulin. Soitin äidilleni hädissäni, joka oli lähtenyt nuorimman tyttäreni kanssa ulkoilemaan, että tulethan takaisin kotiin. Äitini tuli, mutta se ei auttanut tilannetta. Lopulta soitin hätäkeskukseen – peräti kolme kertaa. Langan toisessa päässä oleva nuori mies tuntui olevan ainut henkeäni kannatteleva lanka. Ambulanssi tuli ja päädyin tarkkailuun sairaalaan. Illalla olin jo kotona.

    Kesällä 2012 kuvasimme tv-ohjelmaa. Mieleni ei millään meinannut pysyä mukana ajatuksessa, että kohta työtäni voisi katsoa myös kotisohvilta. Yhtenä aamuna sykkeeni oli korkealla, verenpaine varmasti katossa ja koko kymmenen tuntisen päivän niin jäätävän huono olo, että sitä vain odotti, milloin päivä olisi ohi. En kuitenkaan sanonut asiasta muille, koska kuvauksia olisi ollut todella vaikea siirtää ja asia myös hieman nolotti. En halunnut olla taakaksi tai vaikeuttaa toisten työtä.

    Aloin ymmärtää, mikä minua vaivasi. Kärsin paniikkikohtauksista. Asia ei hoitunut kuukaudessa eikä edes vuodessa kuntoon. Itse koin suuremmaksi haasteeksi, että paniikkikohtaus saattoi tulla äkkiarvaamatta. Esimerkiksi esiintymistilanteissa tuntuu todella ikävältä yrittää pitää itsensä kasassa ja saada asiansa ulos inspiroivasti ja uskottavasti.

    Vuoden 2018 lokakuussa olin aamu-tv:n haastattelussa. Ensimmäistä kertaa vuosiin tunsin oloni levolliseksi ja tiesin, etten tule pyörtymään suorassa lähetyksessä. En ole pyörtynyt koskaan, mutta minulla on ollut tunne, että voisin. Siksi aina muistutan itselleni, että muista hengittää niin kaikki menee hyvin.

    Kehooni on kuitenkin jäänyt muistijälki paniikkikohtauksista. Tiedän, että jos en huolehdi hyvinvoinnistani, se on menoa. Jos annan parasympaattiselle hermostolle liikaa ärsytystä, tiedän kuinka huonosti tulen voimaan. Olen hyväksynyt, että tarvitsen enemmän palautumista. Olen hyväksynyt, että joudun tekemään valintoja, mitä teen ja minkälaisia tuloksia voin saada aikaan. Lopulta kun annoin itselleni luvan palautua, olen voinut myös paremmin.

    Lempeyttä syksyysi
    Terhi

  • Tiedätkö mitä et todellakaan halua?

    Tiedätkö mitä et todellakaan halua?

    Luin koko kevään 1998 kauppakorkeakoulun pääsykokeisiin. Kokeet olivat kesäkuussa ja jos ovet aukeaisivat, koulu alkaisi syyskuun alussa. Varmuutta menestyksestä ei ollut ja tili ammotti tyhjyyttään. Hain töihin ravintolaan ja pääsin. Yksi arki-ilta ja yö on jäänyt erityisesti mieleeni. Meitä ei ollut kovin montaa työntekijää vuorossa töissä, mutta ravintolassa oli huomattavasti enemmän asiakkaita kuin yleensä. Ovet lyötiin säppiin klo 4, mutta lopulta oli kotona vasta klo 6 jälkeen aamulla. Olimme äitini kanssa samaan aikaan aamiaispöydässä. Minä työpäivän päätteeksi, hän nukutun yön jälkeen lähdössä juuri töihin. Siinä hetkessä tajusin, että tämä ei ainakaan ole minun juttuni. En halua olla töissä silloin, kun muut nukkuvat.

    Meni muutama viikko ja pääsykokeiden tulokset tulivat. Vanhempani olivat lähteneet maalle ja olin yksin kotona. Soitin äidilleni kolme kertaa ja lopulta pyysin häntä soittamaan numeroon, josta tiedon sisäänpääsystä saisi. En vaan pystynyt kohtaamaan ”totuutta”. Vanhempieni piti ajaa mökiltä kirkonkylään kolikkopuhelimen äärelle soittamaan. Muistan edelleenkin sen tunteen, kun äitini lopulta soitti minulle ilouutisen.

    Elokuun puolessa välissä ilmoitin ravintolapäällikölle, että minulle ei tarvitse merkitä seuraavaan jaksoon työvuoroja. He eivät meinanneet uskoa korviaan. He toivoivat kovasti minun jäävän, mutta olin tehnyt jo päätökseni. Lisätienesteistä ei toki olisi ollut haittaa opiskeluaikana, mutta halusin ottaa kaikki irti opiskeluajan alusta sekä tiesin, että tämä työ ei ollut minua varten, joten en halunnut jatkaa.

    Moni pohtii elämässään kysymystä: ”Mitä oikeasti haluan?”. Uskon vahvasti, että on myös hyvä tietää, mitä ei (ainakaan, todellakaan) halua. Minusta kannattaa rohkeasti kokeilla työelämässä kaikenlaisia töitä, tehdä ne hyvin, mutta jos joku asia ei tunnu omalta, lopettaa ja etsiä jotain uutta tilalle. Jos itse ei päätä omasta puolesta, tekevät muut sen. Ei pahuuttaan vaan sen takia, että emme itse tiedä mitä haluamme tai emme halua. On parempi löytää itse tiensä kuin antaa muiden päättää.

    Rohkeutta löytää oma polkusi
    Terhi

  • Kun maailma murjoo, mutta anteeksipyyntöä ei ole luvassa, mitä teen

    Kun maailma murjoo, mutta anteeksipyyntöä ei ole luvassa, mitä teen

    Puolijulkista työtä tekevänä olen saanut osani someryöpytyksestä. Kirjoituksiani on ymmärretty tahallisesti väärin, minua on nimitelty ja yrittäjyyttäni on kyseenalaistettu erikoisilla perusteilla. Ihmiset purkavat omaa pahaa oloaan itselle tuntemattomiin ihmisiin ja kirjoittavat mitä merkillisempää törkyä nimimerkkien takaa. Omalla nimellä tai kasvoilla tätä ei kuitenkaan tehdä, vaikka olisin valmis keskusteluun. Soittaisivat tai tulisivat tapaamaan.

    Ikävät sanat ja hyökkäykset iskevät aina sisimpään. Ne jäävät pyörimään mieleen, vaikuttavat yöuniin ja haittaavat muuta elämää. Erityisesti ne luovat jännitystiloja kroppaan, joista on vaikea päästä irti. Ja syy on se, että tilanne harvoin laukeaa niin, että toinen osapuoli nostaa käden pystyyn ja pyytää anteeksi. Koska hän ei pysty kohtaamaan itseään ja totuutta, että teki väärin.

    Matkan varrella riepottelut julkisuudessa ovat saaneet kroppani sekaisin moneksi päiväksi. Ikävä tila jää herkästi päälle ja kroppani käy ylikierroksilla. Kuitenkin tällainen ei ole pitkän päälle terveellistä. Miten rauhoitan itseni ja saan kroppani rentoutumaan? Usein pakotan itseni itkemään. Itku vie pois surun, vääryyden ja puhdistaa. Voin jatkaa matkaa. Olen ajatellut, että ei ole hyvä säilyttää näitä asioita sisälläni ja jotenkin ne on saatava pois. Ja tämä on ollut minulle yksi tavoista. Toivottavasti sinä löydät omasi, jos koet samoja tunteita.

    Kohti valoista tulevaisuutta
    Terhi

  • ”Mutta miten sinä siitä voisit tietää.”

    ”Mutta miten sinä siitä voisit tietää.”

    Uskon, että ihminen voi vaikuttaa omaan elämäänsä omien valintojen kautta. Ei tietenkään ihan kaikkeen, mutta melko moneen.

    Kun osallistun julkiseen keskusteluun omista vaikutusmahdollisuuksista, todella usein minulle kommentoidaan seuraavasti: ”Tuo on melko kaukana tavallisen duunarin arjesta. Mutta miten sinä siitä voisit tietää.”

    Ihmiset tekevät sanomisestani rohkeasti tulkinnan koskien koko elämääni 41 vuoden ajalta. En voi missään nimessä olettaa, että ihmiset tuntisivat taustani. Mutta juuri tämän takia, koska eivät selvästikään tunne, voisi olla kohteliasta kysyä kuin olettaa.

    Ajattelin, että kirjoitan yhden blogitekstin, jossa luettelen syitä, miksi voisin olla perillä ihan tavallisten suomalaisten arjesta. Voisin linkata tämän tekstin tulevaisuudessa taustaksi keskusteluihin, jotta toinen ymmärtäisi paremmin keskustelukumppaniaan eli minua.

    1. Olen työläisperheen kasvatti. Äitini työskenteli kaupungin palveluksessa. Isäni työskenteli korjausrakentamisen ja kiinteistöhuollon puolella.
    2. Isäni oli 1995-2000 työttömänä 5,5 vuotta.
    3. Valmistuin taantuman keskellä 2002.
    4. Lähdin 2002 yrittäjäksi, koska työllistyminen oli tuolloin hankalaa juuri koulun penkiltä päästyäni.
    5. Mieheni on ollut myös yrittäjä vuodesta 2002.
    6. 18 yrittäjävuoden aikana on ollut vuosien jaksoja, jolloin tuloja ei ole ollut lainkaan eikä yhteiskunnan turvaverkkoa, josta saada tukea.
    7. Olen valmentanut yli 10 vuoden aikana satoja ihmisiä, joiden tulot ovat vaihdelleet vuosittain 10 000 ja 200 000 euron välillä. Nettovarallisuus on vaihdellut -170 000 ja 3 000 000 euron välillä.
    8. Olen perustanut Vauras Nainen Facebook-ryhmän, jossa on karvan alle 60 000 jäsentä.
    9. Käyn joka viikko noin kymmenkunta keskustelua hyvin erilaisissa elämäntilanteissa olevien ihmisten kanssa.
    10. Olen vuokrannut Suomessa ja Yhdysvalloissa sadoille yksilöille ja perheille asuntoja yli 15 vuoden aikana, joiden taustat ovat olleet hyvin vaihtelevia pienituloisista tavallisiin työssäkäyviin. Monilla on ollut luottotiedoissa merkintöjä ja vaikeita elämäntilanteita.
    11. Ja kaikista tärkeintä: Olen ollut kiinnostunut hyvin erilaisista ihmisistä. Olen mielelläni kuunnellut monenlaisia kertomuksia, näkökulmia ja mielipiteitä.

    Mielenkiintoisia keskusteluja odotellessa
    Terhi

  • Mikä on tähteyden hinta?

    Mikä on tähteyden hinta?

    Viimeisten viiden vuoden aikana olemme viihtyneet perheen kanssa Las Vegasissa pari kertaa vuodessa. Minulle on tullut tavaksi käydä joka reissu ainakin kerran konsertissa – yksin. Lähden talolta hieman ennen hämärää. Ajan autovirrassa kohti Strippiä ja kuuntelen musiikkia. Matka vie noin 20 minuuttia. Rakastan vapauden tunnetta, joka tähän voimakkaasti liittyy.

    Vaikka olen yksin liikenteessä, konserteissa saa aina juttuseuraa. Yleensä amerikkaiset vierustoverit eivät voi vastustaa kiusausta ja olla kysymättä ainakin, mistä päin olen, kun huomaavat, että olen yksin. Viime reissulla vieressä istuva vanhempi herrasmies halusi ehdottomasti esitellä kuvia kukista, erityisesti aavikolla kasvavista. Hän rakasti kukkia ja niiden kauneutta. Takanamme istunut mies kuuli tämän ja halusi heti kertoa, että kukat ovat myös hänen juttunsa.

    Vuosien varrella olen nähnyt Lady Gagan, Jennifer Lopezin, Britney Spearsin, Gwen Stefanin, Christina Aguileran ja useamman kerran Céline Dionin konsertit. Ensimmäisen kerran olin Céline Dionin konsertissa tammikuussa 2016. Hänen miehensä valitettavasti menehtyi reilu viikko tämän jälkeen. Toisen kerran olin konsertissa marraskuussa 2016. Kolmannen kerran menin konserttiin helmikuussa 2019. Tällöin säikähdin. Hän oli selvästi laihtunut paljon – en voinut olla ajattelematta, onko kaikki hyvin.

    Las Vegasin vuosina olen miettinyt paljon tähtiä ja heidän jaksamistaan. Vegasissa kaikki on isoa, myös raha joka viihdemaailmassa liikkuu. Ceaser Palacen Colosseum-areenaan mahtuu 4100 katsojaa. 2016 maksoin Dionin konserttilipusta 50 dollaria, viimeisellä kerralla 175 dollaria. Ja tämä oli halvin lippu! Kalleimmat liput olivat 1000 dollaria tai enemmän. Konserttilippujen hinnat vaihtuvat lennosta kysynnän mukaan. Jos ollaan maltillisia ja lasketaan lippu 200 dollarin keskihinnalla, yhdestä illasta tulee 800 000 dollarin lipputulot.

    Céline Dion elättää äänellään ja karismallaan orkesterin jäsenet, taustalaulajansa, kasinoiden henkilökuntaa, turvamiehiä, lippujen myyjiä (jokaisen lipun hintaan lisätään vähintään 30-50 dollarin toimituskulu) jne. Hänellä on varallisuutta ja uskon, että hän todella saa esiintymisestä enemmän kuin yleisö ottaa. Mietin painaako vastuu muiden toimeentulosta ja on vain pakko jaksaa silloinkin, kun väsyttää. Kysytäänkö tähdiltä, että miten he voivat? Pidetäänkö tähden tekemistä ja jaksamista itsestäänselvyytenä, jotta oma tulovirta on taattu?

    Itse olen huomannut, että esiintyminen iltaisin tarkoittaa menetettyä seuraavaa päivää työn osalta. En voisi omalla kohdallani edes kuvitella olevani täydellä teholla illasta tai yöstä toiseen satojen tai tuhansien ihmisten edessä. Yleisö imee esiintyjästä kaiken sen mitä otettavissa on ja sehän on ihan luonnollista. Kukapa ei haluaisi ihailemastaan tähdestä jotain itselleen. Mutta jaksaako tätä vuodesta toiseen kymmeniä vuosia? Ja saati kaikki se huomio mikä tulee myös esiintymislavojen ulkopuolella.

    Suomessa olen ilokseni huomannut, että ”tähteydestä” voi pitää taukoja ja sen voi myös lopettaa. Toki raha-asiat pitää pystyä hoitamaan niin, ettei tipu tyhjän päälle. Monet nuoret muusikot ovat olleet otsikoissa sijoitusvarallisuudestaan ja siitä olen hyvin iloinen.

    Tähteyden takaakin löytyy lopulta vain ihminen, jolla on omat toiveensa, unelmansa ja jaksamisensa.

    Iloa päivääsi
    Terhi

  • Unelmia kolmelta vuosikymmeneltä

    Unelmia kolmelta vuosikymmeneltä

    Nuorena haaveilin mallin ammatista. Isäni oli remontoinut minulle kesämökin vintille oman ullakkohuoneen. Muistan vieläkin elävästi, kuinka istuin huoneen lattialla ja selasin yhä uudestaan ja uudestaan Haluatko valokuvamalliksi -kirjaa. Luin huippumalleista ja unelmoin Euroopan catwalkien valloittamisesta. Minulla ei kuitenkaan ollut pokkaa kävellä mallitoimistoon eikä kukaan todellakaan bongannut minua kadulta tai kaupasta. Mietin miten ihmeessä tämä voisi edes toteutua?

    Jo silloin uskoin selvästi kouluttautumiseen. Otin selvää, että voisin osallistua mallikurssille. Ongelmaksi muodostui raha. Millä kurssin maksaisin? Kuin taikaiskusta lukiossa ilmoitettiin, että läheiseen leikkipuistoon haettiin kesäksi puistotätiä. Laitoin hakemuksen heti sisään, sain paikan ja ansaitsin rahaa kurssimaksuun. Ilman tätä minulla ei olisi missään nimessä ollut mahdollista osallistua kurssille.

    Yllätyksekseni kurssin yksi kouluttajista puhui minut Anna-lehden kuvauksiin malliksi ja esitteli myös nämä kuvat mallitoimistossa, jossa oli itse listoilla. Kävin esittäytymässä toimistolla ja lopulta pääsin maineikkaan Paparazzin listoille. En olisi voinut olla onnellisempi 17-vuotiaana tyttönä. Unelmani ihan oikeasti toteutui!! (Kuva vuodelta 1997)

    Kameran edessä on ollut luontevaa olla. Äitini sukupolvesta otettiin karrikoidusti yksi koulukuva vuodessa. Monet hänen ikäisistään pakoilevat kameraa. Sen sijaan omat lapseni tekevät sujuvasti videoita. Minä olen tästä välistä. Kameran edessä oleminen tuntuu luontevalta, mutta suun aukaisemisessa on edelleen suuria haasteita. Vetkuttelen videoiden tekemistä viimeiseen asti ja tubettajan ammatti olisi minun painajaisuneni. Vaikka omaa mukavuusaluetta voi kasvattaa ja olen sitä tehnytkin, omaa sisintä ei voi venyttää loputtomiin.

    Mallinuran alussa haaveilin myös työskentelystä huippukuvaajien kanssa. Yksi heistä oli Marica Rosengård. Tiemme eivät kohdanneet lyhyen urani aikana. Sain pari vuotta sitten idean. Syksyllä 2018 viettäisimme 20-vuotis taivalta mieheni kanssa ja voisin yllättää hänet ”tyttökalenterilla”. Ajattelin, että olisi sitten kiikkustuolissa jotain mitä muistella. Syksy 2018 meni enkä saanut asiaa aikaiseksi. Viime vuonna tajusin, että meillähän on 15-vuotis hääpäivä tulossa. Uusi yritys!

    Olin tavannut Marican keväällä 2019 sattumalta ja mietin, että nyt voisi olla hetki saada kaksi kärpästä yhdellä iskulla – yllätys miehelleni ja työskentely arvostamani valokuvaajan kanssa. Laitoin viime vuoden syyskuussa varovaisen kyselyn Maricalle ja hän oli heti messissä suunnitelmassa. Kaiken piti pysyä visusti salassa puoli vuotta.

    Sovimme kuvauspäivän tammikuulle, jolloin tiesin mieheni olevan matkoilla. Teimme ”töitä” 10 tuntia. Olin aivan poikki päivän jälkeen. Lopputuloksena oli satoja raakakuvia, joista valikoitui 16 valmista kuvaa. (Kuva vuodelta 2020)

    Kuvauspäivän jälkeen piti vielä odottaa yllätyksen paljastamista melkein kuukauden päivät. Olen hyvä ottamaan ilon irti asioista – vaikka sitten tästä salaisuudesta, joten maltoin olla hiljaa. Paljastin yllätyksen lopulta paria päivää ennen 15-vuotis hääpäiväämme.

     

    Kaikki unelmasi eivät toteudu heti, mutta aina voi olla mahdollista, että ne lopulta toteutuvat.

    Unelmia kohti
    Terhi

  • Tervetuloa mukaan!

    Tervetuloa mukaan!

    Huhtikuun alussa yhtenä iltana nukkumaan mennessäni sain päähäni ajatuksen. Aloitan kirjoittamaan omaa blogia. Innostuin valtavasti ajatuksesta enkä meinannut saada unta laisinkaan. Innostukseni tuli itsellekin täytenä yllätyksenä. Olen kirjoittanut viimeiset 10 vuotta rahasta ja vaurastumisesta, mutta se ei ole ollut mikään täyttymyksen taival. Aihe kyllä, itse kirjoittaminen harvemmin. Rakastan ja tulen aina rakastamaan enemmän numeroita kuin kirjaimia. Lisäksi en niinkään ole halunnut kirjoittaa itsestäni ja omasta elämästäni vaan vaurastumiseen liittyvistä aiheista.

    Voi olla, että tämä on koronan, keski-iän tai näiden molempien syytä, että sisälläni pulppuaa ja se on saatava myös julki. 18 vuotta työelämää ja yrittäjyyttä on tuonut kokemusta ja näkemystä, josta voisi olla hyötyä myös muille. Olen ollut aina kiinnostunut ihmisen mielestä ja varmasti tulen pohtimaan erilaisia ilmiöitä, mitä elämä eteeni tuo. Blogin nimi ”Just be you” kertoo vahvasti sen, mitä juuri nyt ajattelin itsestäni. Pitkän matkan olen kulkenut elämässäni uskaltaen olla juuri se mitä olen. En halua opettaa muita tai kertoa miten elämää pitäisi elää. Jokainen saa valita oman tiensä. Blogi toimii itselleni pohdiskelun pohjana ja ajattelun selkeyttäjänä. Jos sinua aiheet resonoi, tervetuloa mukaan!

    Uuden äärellä
    Terhi